Alma Sipilä

Olen unohtanut, mikä kysymys oli, mutta olen aika varma, että vastaus on rakkaus. Rakkaus ja musiikki.

Blogi

Olohuonekiertue(!)

Posted by on 11:33 in Yleinen | 0 comments

Minun lauluni, olen vuosien varrella vahvasti oppinut, vähitellen myöntänyt, viimeiseksi itselleni,
eivät lopulta taida soida parhaiten baareissa, eivät ehkä edes kuppiloissa.
Ne soivat ja kauniisti, mutta tehdäkseen sen, mitä tämä musiikki voi parhaimmillaan tehdä,
soisi se mieluiten tilassa, jossa kuulija saa todella rentoutua, olla rauhassa,
yhdessä, melulta ja tuulelta lämpimässä.

Esimerkiksi, vaikkapa, olohuoneessa. 

Etsinkin nyt tiloja, koteja tai kodinomaisia (joita voisivat olla myös mm. työhuone/joogasali/mökkitupa/galleria…),
sekä ennen kaikkea näiden emäntiä ja isäntiä,
jotka olisivat halukkaita luomaan kanssani illan
musiikille, pysähtymiselle ja yhdessä olemiselle.  

Toisin sanoen, ehkäpä juuri sinua, toteuttamaan kanssani Olohuonekonsertin sinun kotikonnuillasi.

Käytännössä Olohuonekonsertti syntyy näin:

1) Tunnustelet josko tällainen idea tuntuisi kutsuvan ja innostavan sinua

2) Lähetät minulle sähköpostia, katsomme kalentereitamme ja etsimme molemmille sopivan päivämäärän
– ajatuksellisesti tässä kohtaa puhuisimme loka-, marras- tai joulukuun pimeistä, hämäristä illoista. 

3) Kutsumme paikalle joukon ystäviäsi/tuttaviasi, joita tällainen ilta saattaisi kiinnostaa. Kirjoitan omalta osaltani tueksesi esittelytekstin, jonka avulla sinun on helpompi kertoa siitä, mistä tässä illassa ja musiikissa on kyse.
Voin auttaa sinua tilaisuuden markkinoinnissa ja laajentaa tämän kutsun myös oman tuttavapiirisi ulkopuolelle,
mikäli näin toivot.

5) Osallistujien maksimimäärän päätät sinä, vaan minimissään toivoisin, että paikalla olisi  noin 8 henkeä (minun lisäkseni :))

6) Halutessasi voit luoda tästä illasta kutsutilaisuuden tarjoiluineen tai nyyttäri-illan herkkuineen, mutta voit myös tarjota osallistujille ainoastaan tyynyn yms. alustan lattialla istumista varten. Sinä päätät millaisilla puitteilla ilta toteutuu. Mitään paineita ei ole. Minimissään kaikilla olisi kuitenkin hyvä olla jonkinlainen istumamahdollisuus.
Autan sinua tarvittaessa sähköpostitse ja/tai puhelimitse kaikkien käytännönjärjestelyjen miettimisessä ja toteuttamisessa.

8) Ajan paikalle, tuon mukanani pianoni, pienen äänentoistoni sekä nipullisen kauniita lauluja. Puhun vähän musiikista, vähän ihmisyydestä, jonkin verran rakkaudesta. Pääasiassa en puhu, laulan.
Kerron ja jaan näiden laulujen kautta oman elämäni tositarinat,
ne, jotka kaikkien elämän tosimpien tarinoiden lailla,
ovat lopulta meille kaikille aika lailla yhteisiä.

Vietämme illan musiikista nauttien, tätä yhteistä elämää yhden arjesta otetun aikalisän verran jakaen
ja ehkä (ehkä toivottavasti) jotain oleellista sisälläpäin hitusen liikauttaen. 

9) Illan lopussa pyydän sinua laittamaan kiertämään hatun/kupin/maljakon osallistujien kesken vapaaehtoisen osallistumismaksun keräämiseksi. Tämän maksun avulla katan matkakulujani.
Tuon mukanani myös levyjä myytäväksi, muistoksi, musiikkini tueksi.

Luomme yhdessä vähän enemmän valoa ja lämpöä sysisyksyn ja alkutalven keskelle. 

Lähtisitkö luomaan tällaista iltaa kanssani yhdessä? 

Laita minulle viestiä tämän linkin kautta :
kysy, mikäli joku jäi mietityttämään, pohdi, mikäli joku jäi arvelluttamaan –
mietitään yhdessä mahdollisuuksia, ajatuksia ja käytänteitä :) 

Autollinen lauluja suuntaa tiensä tänä syksynä ainakin Raumalle ja Espooseen.
Entäpä juuri sinne, missä sinä asustat?
Se olisi kovin upeaa. Se.

Video ihan ensimmäisestä olohuonekonsertista (joka toteutui kesällä 2016) löytyy täältä:

https://www.facebook.com/pg/almajalaulu/videos/?ref=page_internal

194 sekuntia rakkaudesta: Nuhteeton mies

Posted by on 15:55 in Yleinen | 0 comments

Laulu sai alkunsa pienestä paperilapusta.
Sydämensä eletystä elämästä.
Sovituksensa valoisana kesäiltana, kaiken alkaessa hengityksestä.
(Olisikohan totta, että kaikki, aina, alkaa hengityksestä?)
Ja sitten, viimein, myös kasvonsa, muotonsa,
kun
ihmeellisen monta ihmeellisen taitavaa ihmistä vastasi:
”Kyllä”.
Kyllä kysymykseen siitä:
”Lähtisitkö mukaan, tehtäisiinkö tämä, voisitko auttaa?”

Henry Lämsä, Jesse Jalonen, Sanni Hujanen ja Tiina Toratti.
Olitte häikäiseviä.

Kiitos kuuluu myös Luottovatteelle ja Dead Birds and Lionheart:ille videon puvustuksesta
sekä Tampereen Mediapolikselle kuvauspaikasta.

Mikäli Nuhteeton mies sykähdyttää tai liikauttaa, valtavan kiitollinen olen myös Sinulle siitä,
jos jaat videon toisille, sille kelle se saattaisi tähän hetkeen jotain arvokasta antaa. 

Sain jutella videosta myös Soundin Vesa Siltaselle.
Tämän keskustelun voit lukea täältä:

http://www.soundi.fi/uutiset/alma-sipila-julkaisi-ensimmaisen-musiikkivideonsa-nuhteeton-mies-kasvoi-kaksiulotteisesta-kolmiulotteiseksi/
Lämmöllä,
syvällä,

Alma

Kirje jokaiselle miehelle, jota olen koskaan rakastanut

Posted by on 10:48 in Rakkaudesta | 0 comments

Joku teistä tietää sen vahvemmin,
toinen ehkä vain aavistuksena,
joku ei ehkä enää usko ollenkaan.
Mutta minä olen rakastanut. Sinua.
Ja paljon.

Minä olen nähnyt sinussa sellaista kauneutta,
joka vetää hengityksen mukanaan, vie melkein kokonaan.
Sellaista, joka saa silmät kostumaan ja palan nousemaan kurkkuun.
En usko, että sinä tiedät lainkaan, miten paljon sinussa näin.
Vaikka siitä yritinkin kertoa, tuskin sain sanottua puoliakaan.

Minä olen nähnyt sinussa myös kovuutta ja kipua,
joka on painettu alas niin monta kertaa, että varmaan usein uskot, että sellainen paino siellä kuuluukin olla.
Olen jo oppinut, ettei ole minun tehtäväni ole koittaa ottaa sitä pois.
Anteeksi minä tahdon pyytää sitä, että yritin.
Sinun se oli, sinulle se kuului ja jos nyt alkaisimme alusta,
toivon, että osaisin pysyä rinnalla, mutta olla yrittämättä tehdä puolesta.

Minä olen päästänyt sinua lähelle, vaihtelevasti.
Aika paljon useammin olin mielummin se vahva,
se tyyni, se muka rohkea kuin se, joka hajoaa murusiksi.
Niinä muutama kertana kun en pystynytkään pistämään vastaan,
kun murenin ja annoin näkyä sen herkän ja haavoittuvan, jota olin niin kovasti koittanut pitää piilossa,
sinä näytit minulle,
että ainoa tapa olla todella yhdessä on uskaltaa olla sekä se, joka tukee, että se, jota tuetaan.
Vieläkin minä opettelen, pääosin kauhuissani.
Mutta kun eniten vapisen, minä muistan sinun sanasi ja kasvosi
ja uskallan ehkä vähän,
ehkä vähän enemmän.

Minä olen sinulle kiitollinen. Aina.
Kiitollinen niistäkin päivistä,
joiden sumeudessa ja raskaudessa me hukkasimme toisemme,
kadotimme itsemme, hetkittäin kokonaan.
Niistä, jolloin muutuimme väsyneiksi kaiuiksi ja katkeruudeksi,
kaivaten niin kovasti lähelle, työntäen niin hurjasti pois.
Kiitollinen kaikesta siitä, mikä oli niin kovin hyvää ja kaikesta siitä,
mikä oli niin tajuttoman kestämätöntä.

Ilman kaikkea sitä, ei olisi minua tällaisena, nyt.

Sydän on lihas, joka vahvistuu käytössä,
viisaus on voima, joka kasvaa eläessä,
ja rakkaus on jotain,
mikä ei koskaan kulu hukkaan.

Minä olen saanut rakastaa. Sinuakin.
Se on aika paljon,
se.

Kun sanon, mitä sinulle toivon,
en voi olla toistamatta jo niin usein toistettuja lauseita.
Onneksi tämä on maailma, jossa niitä on toistettu ja,
jossa niitä toistetaan.

Minä toivon sinulle rakkautta.
Toivon sitä lämpimänä, 
elämääsi kantavana voimana.
Toivon sitä kaiken sen vuoksi, mitä olet,
ja kaikesta siitä riippumatta.

Ja toivon,
että vaikka vain ohikiitävästi,
sinä näkisit itsessäsi edes vilauksen siitä kaikesta,
mitä minä sinussa näin.

Kaikki revontulten miljoona väriä.
Laulut, jotka ovat liian kauniita ääneen laulettaviksi.
Miehen.
Ehjän ja rikkinäisen samaan aikaan.
Kaiken pelkonsa kanssa niin hemmetin rohkean.
Rakastetun.

Vähemmän hentoutta, enemmän munasarjoja. Ja herkkyyttä, aina.

Posted by on 15:51 in Musiikista, Rakkaudesta, Yleinen | 3 comments

On aika tulla piiloisista.
Avata vähän ääntään.
Ehkä tunnustaakin muutama asia.

Sinä tuskin olet ehtinyt kovastikaan ihmettelemään sitä,
mihin olen viimeisten kuukausien ajaksi kadonnut, mutta minä olen ehtinyt senkin edestä turhautumaan omaan matalaakin matalampaan profiiliini.

Kas.
Se ensimmäinen tunnustus:
Taisin hitusen lamaantua Pilvet ovat valtameriä -levyn julkaisun jälkeen.

Toinen tunnustus: levyn julkaisua ennen myönnän toiveissani olleen,
että tämä ottaisi niin sanotusti tuulta alleen.
Tarttuisi johonkin, jonnekin,
saisi osakseen hitusen enemmän 
kuuluvuutta kuin musiikkini on aiemmin saanut.

Nyt näin kolme kuukautta julkaisun jälkeen tiedän hyvin paljon siitä,
mitä olisi luultavasti pitänyt tehdä toisin, jotta näin olisi käynyt.
Tai sitten näin ei olisi käynyt kuitenkaan :)

Tätä pyytäen ja pyytämättä sain levyn myötä paljon palautetta.
Sitä käsittämättömän kiitolliseksi ihmisen tekevää palautetta teiltä,
joita levy on koskettanut,
jotka olette sen itsellenne tai ystävällenne omaksi tilanneet  tai keikalla omaksi ostaneet
(yhäkin mielettömän arvokas palaute. Aina.)

Ja sitten sitä toki myöskin monin tavoin arvokasta,
mutta tunnustettavasti vaikeammin sulatettavaa palautetta tahoilta ja asiantuntijoilta,
jotka kertoivat minulle 
kuinka musiikkini on vähän liian (tai liian vähän):
Liian vanhanaikaista.
Liian hidasta.
Liian voimauttavaa. (”Niin voimauttavaa, että alkaa pyörryttää”, oli kriitikon suora lainaus XD)
Liian harmonista.
Liian herkkää. 

Liian kaukana kaupallisuudesta.

Kovasti osaltaan oikeassa ovat monet heistä.

Mutta

Kolmas tunnustus:
näiden jälkimmäisten palautteiden annoin hetkeksi hämmentää itseni.

Vetäydyin maan alle, niin kuvainnollisesti kuin myös kirjaimellisesti.
Piilouduin Laululuolaan.
Kävin täällä nukkumassa päiväunia,
mökötin.
Tuijotin kattoa mielessäni aina ja vain sama kysymys:

”Kuuluuko nyt luovuttaa, muuttua vai vaihtaa alaa?”

Vähitellen musiikki alkoi kuitenkin vastata itsessään.
Kuuntelin niitä lauluntekijöitä, joita minä rakastan (erityisesti häntä, ja häntä).
Seurailin sivusta maailmaa ympärilläni. 

Uudet laulut alkoivat sitkeinä kuiskia sanojansa ja hyräillä melodioitansa korvaani. 

Ja sitten,
yht’äkkiä
ja todella hitaasti samaan aikaan,
muistutus
ja
oivallus:


Minä olen aina rakastanut, tulen aina rakastamaan surullisia lauluja. 

Ja niin kauan kuin pysyn itselleni uskollisena,
tulen mitä todennäköisimmin myös aina laulamaan suurilta osin surullisia lauluja. 

Haikeita, kaipaavia, ja himskutin surullisia,
mutta himskutin kauniita

lauluja. 

Nämä laulut eivät menneessä tai tulevassakaan tule mitä luultavammin olemaan niitä,
jotka pitävät sinut hereillä lauantain pikkutunneilla tai herättävät aamuruuhkassa
(varsinkin jälkimmäisessä tahtoisin kyllä auttaa ja mielelläni,
ehkä vielä joku päivä tällaisenkin kipaleenkin saan kirjoittaa).
Mutta jos olet tänne sanojani lukemaan eksynyt,
luulen, että sinussa kuin minussa on myös se osa,
jolla on myös oma paikkansa musiikille, joka herkistelee häpeilemättä.

Ja sellaista musiikkia minä tulen tekemään.
Nyt. Ja huomenna.
Kasvaa.
Sitä minä aion kyllä.
Naisena, ihmisenä, mutta myös ja ehdottomasti lauluntekijänä ja laulajana.
Pilvet -levy on laulujeni luvuista vasta ihan ensimmäinen.
Se nuori ja vielä nuorempi nainen,
joka suurimman osan noista lauluista on kirjoittanut ei enää ole se, joka istuu tässä ja nyt.
Enemmän, rohkeammin, isommin, on kyllä tulossa.
Vähemmän hentoutta,
enemmän munasarjoja.
Takaan.
Mutta herkkyyttä, kaipuuta, haikeutta, ja surua,
joka tekee kauneudessaan vahingossa ehkä ihan hitusen eheämmäksi
(en tiedä muista,  mutta minua). 

Aina.

”Ja niin hän päätti elää onnellisena elämänsä loppuun asti 
kirjoittaen haikeita, kaipaavia, 
ja kauniisti surullisia lauluja”.

PSST!
Tunnetko sinä paikan:
Kahvilan, klubin, kirjakaupan, ravintolan, joogasalin, olohuoneen, gallerian…
jossa tahtoisit kuulla tämän naisen surullisen kauniita (ja kyllä välillä ihan iloisiakin :)) lauluja? 

Vinkkaa minulle
ja auta tätä lauluntekijää saamaan jälleen keikkajalkansa alleen :)

Kiitos. Sinusta.

 

Nuhteeton mies

Posted by on 11:49 in Yleinen | 0 comments

Nuhteeton mies

Muovaa minut

Posted by on 11:15 in Yleinen | 0 comments

Muovaa minut

Minun maailmani, minun käsissäni

Posted by on 15:40 in Rakkaudesta, Yleinen | 0 comments

Viisampana olisin ehkä odottanut, mutta minä en ole niin viisas, enkä varsinkaan kärsivällinen,
joten tarkistin heti herätessäni uutiset.
Laitoin puhelimen pois.
Käänsin katseen kattoon.
Hengittelin.
Hengitin muutaman kerran lisää ja kirjoitin sitten viestin ihmiselle,
jonka kanssa viime päivinä olin taitavasti ollut kietomassa suksiani ristiin ja rastiin.
Laitoin pöytään omasta ylpeydestäni, pelostani ja epävarmuudestani aiemmin piilottelemani kortit.
Pyysin anteeksi.
Kerroin, että välitän sanoilla, jotka olivat totta.
Sitten nousin ylös, petasin sänkyni.
Pyyhin keittiönpöydältä pois lakastuneet kukan terälehdet.
Valitsin ylleni kaapista mustan t-paidan, jonka rintaa koristaa teksti ”Love is my superpower”
(rakkaus on supervoimani).
Kyllä, se sattui olemaan myös viimeinen pyykkipäiväksi puhtaaksi jäänyt,
mutta eilen aamuna sen viesti tuntui raskaan jykevällä tavalla oikealta.
Minut on rekrytty.
Sinut on rekrytty.
Meidät on nyt kaikki rekrytty.
Tärkeisiin Tehtäviin.

Jos jotain metereologista osaan sanoa niin sen,
että liikkeellä on tällä hetkellä laajoja rintamia ja voimakkaita pyörteitä voimattomuutta ja pelkoa.
Viime aikojen suuret tapahtumat ja suuren linjan päätökset tuntuvat olevan raastavan vahvasti poissa omista käsistämme ja samaan aikaan epätodellisen todellisesti maailmaamme muuttavia,
tai vähintään muutoksella uhkaavia.
Se pelottaa.
Totta hemmetisti.
Ja samalla –
Me emme ole voimattomia.


Tämä maailma ei ole kenenkään suuren ja mahtailevamman käsissä.
Me emme saa, emmekä voi,
antaa sen olla.
Se on minun käsissäni.
Se on sinun käsissäsi.

Se on minun käsissäni, se,
miten minä pidän omat jalkani maassa,
oman pääni selkeänä.

Se on minun käsissäni, se,
miten minä olen tänään läsnä,
kuuntelen, olen rehellinen,
toisen kohdatessani.

Se on minun käsissäni, se,
mitä minä oman ääneni, omien sanojeni,
omien reaktioitteni kautta maailmalle välitän.

Se on minun käsissäni, se,
mitä minä päätän,
omassa elämässäni,
omalla elämälläni,
tehdä seuraavaksi.
Minkä puolesta,
mitä luodakseni.
Ihan tällä, pienen pienellä,
lähes,
muttei kuitenkaan,
ei ollenkaan,
merkityksettömällä teolla.

Tämä hetki juuri nyt, tässä ajassa,
sitä kiihdyttävän teknologian ja median seassa,
ei ole helppo. Ei.
Jos sinussa on yhtään minunkaltaistani herkänlaista
sitäkin vähemmän.
Mutta jotain on tehtävissä.
Ja tehtävää on.

Hengitän.
Siivoan omat sotkuni.
Pyydän anteeksi.
Pidän silmällä omaa pelkoani, epätoivoani ja voimattomuuttani silmällä –
enkä anna niiden johtaa show’ta.

Ja muistan,
että tämä maailma, sen tämä pieni hetki,
tässä paikassa,
näiden ihmisten kanssa,
näissä vuorovaikutuksissa,
näissä valinnoissa,
näissä pienen pienissä teoissa
on minun käsissäni.

bird-1081980_1280
Nämä seuraavat päivät, viikot, kuukaudet, vuodet, 
mitä ikinä se meiltä edellyttääkään
pidetäänhän huolta tästä maailmasta,
itsestämme, toisistamme
erityisen hellästi. 

Sinä olet kallis.
Ja tärkeä.
Niin kovin.

Lämmöllä, 
syvällä, 

Alma

 

Pilvet ovat valtameriä on nyt villi ja vapaa…

Posted by on 14:52 in Yleinen | 0 comments

… ja kuunneltavissasi mm. täällä

ja täällä
https://almasipila.bandcamp.com/

Levyn voit myös ostaa digitaalisena jälkimmäisenä mainitusta lähteestä, sekä useasta verkkokaupasta ympäri internettiä.

Fyysisen levyn saat tilattua kauniisti kotiin kuljetettuna täältä:
https://holvi.com/shop/almasipila/product/58af62e9624342044e3f3c0c794aa327/
sekä mm. Levykauppa X.stä ja muista kauniista levyn jälleenmyyntipisteistä :)

Sekä toki keikalta,
kuten täältä, tämän viikon perjantaina!
https://www.facebook.com/events/332717487080785/

img_8150