Alma Sipilä

Olen unohtanut, mikä kysymys oli, mutta olen aika varma, että vastaus on rakkaus. Rakkaus ja musiikki.

Blogi

Kirje jokaiselle miehelle, jota olen koskaan rakastanut

Posted by on 10:48 in Rakkaudesta | 0 comments

Joku teistä tietää sen vahvemmin,
toinen ehkä vain aavistuksena,
joku ei ehkä enää usko ollenkaan.
Mutta minä olen rakastanut. Sinua.
Ja paljon.

Minä olen nähnyt sinussa sellaista kauneutta,
joka vetää hengityksen mukanaan, vie melkein kokonaan.
Sellaista, joka saa silmät kostumaan ja palan nousemaan kurkkuun.
En usko, että sinä tiedät lainkaan, miten paljon sinussa näin.
Vaikka siitä yritinkin kertoa, tuskin sain sanottua puoliakaan.

Minä olen nähnyt sinussa myös kovuutta ja kipua,
joka on painettu alas niin monta kertaa, että varmaan usein uskot, että sellainen paino siellä kuuluukin olla.
Olen jo oppinut, ettei ole minun tehtäväni ole koittaa ottaa sitä pois.
Anteeksi minä tahdon pyytää sitä, että yritin.
Sinun se oli, sinulle se kuului ja jos nyt alkaisimme alusta,
toivon, että osaisin pysyä rinnalla, mutta olla yrittämättä tehdä puolesta.

Minä olen päästänyt sinua lähelle, vaihtelevasti.
Aika paljon useammin olin mielummin se vahva,
se tyyni, se muka rohkea kuin se, joka hajoaa murusiksi.
Niinä muutama kertana kun en pystynytkään pistämään vastaan,
kun murenin ja annoin näkyä sen herkän ja haavoittuvan, jota olin niin kovasti koittanut pitää piilossa,
sinä näytit minulle,
että ainoa tapa olla todella yhdessä on uskaltaa olla sekä se, joka tukee, että se, jota tuetaan.
Vieläkin minä opettelen, pääosin kauhuissani.
Mutta kun eniten vapisen, minä muistan sinun sanasi ja kasvosi
ja uskallan ehkä vähän,
ehkä vähän enemmän.

Minä olen sinulle kiitollinen. Aina.
Kiitollinen niistäkin päivistä,
joiden sumeudessa ja raskaudessa me hukkasimme toisemme,
kadotimme itsemme, hetkittäin kokonaan.
Niistä, jolloin muutuimme väsyneiksi kaiuiksi ja katkeruudeksi,
kaivaten niin kovasti lähelle, työntäen niin hurjasti pois.
Kiitollinen kaikesta siitä, mikä oli niin kovin hyvää ja kaikesta siitä,
mikä oli niin tajuttoman kestämätöntä.

Ilman kaikkea sitä, ei olisi minua tällaisena, nyt.

Sydän on lihas, joka vahvistuu käytössä,
viisaus on voima, joka kasvaa eläessä,
ja rakkaus on jotain,
mikä ei koskaan kulu hukkaan.

Minä olen saanut rakastaa. Sinuakin.
Se on aika paljon,
se.

Kun sanon, mitä sinulle toivon,
en voi olla toistamatta jo niin usein toistettuja lauseita.
Onneksi tämä on maailma, jossa niitä on toistettu ja,
jossa niitä toistetaan.

Minä toivon sinulle rakkautta.
Toivon sitä lämpimänä, 
elämääsi kantavana voimana.
Toivon sitä kaiken sen vuoksi, mitä olet,
ja kaikesta siitä riippumatta.

Ja toivon,
että vaikka vain ohikiitävästi,
sinä näkisit itsessäsi edes vilauksen siitä kaikesta,
mitä minä sinussa näin.

Kaikki revontulten miljoona väriä.
Laulut, jotka ovat liian kauniita ääneen laulettaviksi.
Miehen.
Ehjän ja rikkinäisen samaan aikaan.
Kaiken pelkonsa kanssa niin hemmetin rohkean.
Rakastetun.

Vähemmän hentoutta, enemmän munasarjoja. Ja herkkyyttä, aina.

Posted by on 15:51 in Musiikista, Rakkaudesta, Yleinen | 3 comments

On aika tulla piiloisista.
Avata vähän ääntään.
Ehkä tunnustaakin muutama asia.

Sinä tuskin olet ehtinyt kovastikaan ihmettelemään sitä,
mihin olen viimeisten kuukausien ajaksi kadonnut, mutta minä olen ehtinyt senkin edestä turhautumaan omaan matalaakin matalampaan profiiliini.

Kas.
Se ensimmäinen tunnustus:
Taisin hitusen lamaantua Pilvet ovat valtameriä -levyn julkaisun jälkeen.

Toinen tunnustus: levyn julkaisua ennen myönnän toiveissani olleen,
että tämä ottaisi niin sanotusti tuulta alleen.
Tarttuisi johonkin, jonnekin,
saisi osakseen hitusen enemmän 
kuuluvuutta kuin musiikkini on aiemmin saanut.

Nyt näin kolme kuukautta julkaisun jälkeen tiedän hyvin paljon siitä,
mitä olisi luultavasti pitänyt tehdä toisin, jotta näin olisi käynyt.
Tai sitten näin ei olisi käynyt kuitenkaan :)

Tätä pyytäen ja pyytämättä sain levyn myötä paljon palautetta.
Sitä käsittämättömän kiitolliseksi ihmisen tekevää palautetta teiltä,
joita levy on koskettanut,
jotka olette sen itsellenne tai ystävällenne omaksi tilanneet  tai keikalla omaksi ostaneet
(yhäkin mielettömän arvokas palaute. Aina.)

Ja sitten sitä toki myöskin monin tavoin arvokasta,
mutta tunnustettavasti vaikeammin sulatettavaa palautetta tahoilta ja asiantuntijoilta,
jotka kertoivat minulle 
kuinka musiikkini on vähän liian (tai liian vähän):
Liian vanhanaikaista.
Liian hidasta.
Liian voimauttavaa. (”Niin voimauttavaa, että alkaa pyörryttää”, oli kriitikon suora lainaus XD)
Liian harmonista.
Liian herkkää. 

Liian kaukana kaupallisuudesta.

Kovasti osaltaan oikeassa ovat monet heistä.

Mutta

Kolmas tunnustus:
näiden jälkimmäisten palautteiden annoin hetkeksi hämmentää itseni.

Vetäydyin maan alle, niin kuvainnollisesti kuin myös kirjaimellisesti.
Piilouduin Laululuolaan.
Kävin täällä nukkumassa päiväunia,
mökötin.
Tuijotin kattoa mielessäni aina ja vain sama kysymys:

”Kuuluuko nyt luovuttaa, muuttua vai vaihtaa alaa?”

Vähitellen musiikki alkoi kuitenkin vastata itsessään.
Kuuntelin niitä lauluntekijöitä, joita minä rakastan (erityisesti häntä, ja häntä).
Seurailin sivusta maailmaa ympärilläni. 

Uudet laulut alkoivat sitkeinä kuiskia sanojansa ja hyräillä melodioitansa korvaani. 

Ja sitten,
yht’äkkiä
ja todella hitaasti samaan aikaan,
muistutus
ja
oivallus:


Minä olen aina rakastanut, tulen aina rakastamaan surullisia lauluja. 

Ja niin kauan kuin pysyn itselleni uskollisena,
tulen mitä todennäköisimmin myös aina laulamaan suurilta osin surullisia lauluja. 

Haikeita, kaipaavia, ja himskutin surullisia,
mutta himskutin kauniita

lauluja. 

Nämä laulut eivät menneessä tai tulevassakaan tule mitä luultavammin olemaan niitä,
jotka pitävät sinut hereillä lauantain pikkutunneilla tai herättävät aamuruuhkassa
(varsinkin jälkimmäisessä tahtoisin kyllä auttaa ja mielelläni,
ehkä vielä joku päivä tällaisenkin kipaleenkin saan kirjoittaa).
Mutta jos olet tänne sanojani lukemaan eksynyt,
luulen, että sinussa kuin minussa on myös se osa,
jolla on myös oma paikkansa musiikille, joka herkistelee häpeilemättä.

Ja sellaista musiikkia minä tulen tekemään.
Nyt. Ja huomenna.
Kasvaa.
Sitä minä aion kyllä.
Naisena, ihmisenä, mutta myös ja ehdottomasti lauluntekijänä ja laulajana.
Pilvet -levy on laulujeni luvuista vasta ihan ensimmäinen.
Se nuori ja vielä nuorempi nainen,
joka suurimman osan noista lauluista on kirjoittanut ei enää ole se, joka istuu tässä ja nyt.
Enemmän, rohkeammin, isommin, on kyllä tulossa.
Vähemmän hentoutta,
enemmän munasarjoja.
Takaan.
Mutta herkkyyttä, kaipuuta, haikeutta, ja surua,
joka tekee kauneudessaan vahingossa ehkä ihan hitusen eheämmäksi
(en tiedä muista,  mutta minua). 

Aina.

”Ja niin hän päätti elää onnellisena elämänsä loppuun asti 
kirjoittaen haikeita, kaipaavia, 
ja kauniisti surullisia lauluja”.

PSST!
Tunnetko sinä paikan:
Kahvilan, klubin, kirjakaupan, ravintolan, joogasalin, olohuoneen, gallerian…
jossa tahtoisit kuulla tämän naisen surullisen kauniita (ja kyllä välillä ihan iloisiakin :)) lauluja? 

Vinkkaa minulle
ja auta tätä lauluntekijää saamaan jälleen keikkajalkansa alleen :)

Kiitos. Sinusta.

 

Nuhteeton mies

Posted by on 11:49 in Yleinen | 0 comments

Nuhteeton mies

Muovaa minut

Posted by on 11:15 in Yleinen | 0 comments

Muovaa minut

Minun maailmani, minun käsissäni

Posted by on 15:40 in Rakkaudesta, Yleinen | 0 comments

Viisampana olisin ehkä odottanut, mutta minä en ole niin viisas, enkä varsinkaan kärsivällinen,
joten tarkistin heti herätessäni uutiset.
Laitoin puhelimen pois.
Käänsin katseen kattoon.
Hengittelin.
Hengitin muutaman kerran lisää ja kirjoitin sitten viestin ihmiselle,
jonka kanssa viime päivinä olin taitavasti ollut kietomassa suksiani ristiin ja rastiin.
Laitoin pöytään omasta ylpeydestäni, pelostani ja epävarmuudestani aiemmin piilottelemani kortit.
Pyysin anteeksi.
Kerroin, että välitän sanoilla, jotka olivat totta.
Sitten nousin ylös, petasin sänkyni.
Pyyhin keittiönpöydältä pois lakastuneet kukan terälehdet.
Valitsin ylleni kaapista mustan t-paidan, jonka rintaa koristaa teksti ”Love is my superpower”
(rakkaus on supervoimani).
Kyllä, se sattui olemaan myös viimeinen pyykkipäiväksi puhtaaksi jäänyt,
mutta eilen aamuna sen viesti tuntui raskaan jykevällä tavalla oikealta.
Minut on rekrytty.
Sinut on rekrytty.
Meidät on nyt kaikki rekrytty.
Tärkeisiin Tehtäviin.

Jos jotain metereologista osaan sanoa niin sen,
että liikkeellä on tällä hetkellä laajoja rintamia ja voimakkaita pyörteitä voimattomuutta ja pelkoa.
Viime aikojen suuret tapahtumat ja suuren linjan päätökset tuntuvat olevan raastavan vahvasti poissa omista käsistämme ja samaan aikaan epätodellisen todellisesti maailmaamme muuttavia,
tai vähintään muutoksella uhkaavia.
Se pelottaa.
Totta hemmetisti.
Ja samalla –
Me emme ole voimattomia.


Tämä maailma ei ole kenenkään suuren ja mahtailevamman käsissä.
Me emme saa, emmekä voi,
antaa sen olla.
Se on minun käsissäni.
Se on sinun käsissäsi.

Se on minun käsissäni, se,
miten minä pidän omat jalkani maassa,
oman pääni selkeänä.

Se on minun käsissäni, se,
miten minä olen tänään läsnä,
kuuntelen, olen rehellinen,
toisen kohdatessani.

Se on minun käsissäni, se,
mitä minä oman ääneni, omien sanojeni,
omien reaktioitteni kautta maailmalle välitän.

Se on minun käsissäni, se,
mitä minä päätän,
omassa elämässäni,
omalla elämälläni,
tehdä seuraavaksi.
Minkä puolesta,
mitä luodakseni.
Ihan tällä, pienen pienellä,
lähes,
muttei kuitenkaan,
ei ollenkaan,
merkityksettömällä teolla.

Tämä hetki juuri nyt, tässä ajassa,
sitä kiihdyttävän teknologian ja median seassa,
ei ole helppo. Ei.
Jos sinussa on yhtään minunkaltaistani herkänlaista
sitäkin vähemmän.
Mutta jotain on tehtävissä.
Ja tehtävää on.

Hengitän.
Siivoan omat sotkuni.
Pyydän anteeksi.
Pidän silmällä omaa pelkoani, epätoivoani ja voimattomuuttani silmällä –
enkä anna niiden johtaa show’ta.

Ja muistan,
että tämä maailma, sen tämä pieni hetki,
tässä paikassa,
näiden ihmisten kanssa,
näissä vuorovaikutuksissa,
näissä valinnoissa,
näissä pienen pienissä teoissa
on minun käsissäni.

bird-1081980_1280
Nämä seuraavat päivät, viikot, kuukaudet, vuodet, 
mitä ikinä se meiltä edellyttääkään
pidetäänhän huolta tästä maailmasta,
itsestämme, toisistamme
erityisen hellästi. 

Sinä olet kallis.
Ja tärkeä.
Niin kovin.

Lämmöllä, 
syvällä, 

Alma

 

Pilvet ovat valtameriä on nyt villi ja vapaa…

Posted by on 14:52 in Yleinen | 0 comments

… ja kuunneltavissasi mm. täällä

ja täällä
https://almasipila.bandcamp.com/

Levyn voit myös ostaa digitaalisena jälkimmäisenä mainitusta lähteestä, sekä useasta verkkokaupasta ympäri internettiä.

Fyysisen levyn saat tilattua kauniisti kotiin kuljetettuna täältä:
https://holvi.com/shop/almasipila/product/58af62e9624342044e3f3c0c794aa327/
sekä mm. Levykauppa X.stä ja muista kauniista levyn jälleenmyyntipisteistä :)

Sekä toki keikalta,
kuten täältä, tämän viikon perjantaina!
https://www.facebook.com/events/332717487080785/

img_8150

Miksi lempeyttä on joskus vaatia enemmän

Posted by on 00:04 in Kehorakkausradikaaliudesta, Levyn julkaisemisesta, Musiikista, Rakkaudesta | 0 comments

ea176cc7-03b1-4247-8ab5-2ef1345fcb46

Opin alunperin luottamaan itseeni selkä vasten kylmää lattiaa.

Sanoitin ja monesti sen, kuinka:

“Minulle itseluottamus on sitä, että tiedän:
tapahtui mitä tahansa (lue: pahaa, raskasta, vaikeaa) en jää yksin,
sillä
minä olen minun puolellani.”

Opin siis luottamaan siihen,
että oli pohja miten syvällä tahansa, minä olisin siellä kanssani.
Opin pelkäämään epäonnistumista, torjutuksi ja hylätyksi tulemista ehkä edes hitusen vähemmän luottaessani siihen, että tuli mitä tuli minä en hylkää itseäni.
Tällainen itseluottamus on elintärkeää.  Selvitymisemme kannalta välttämätöntä.
Se on kantanut minua hyvän matkan. Olen piirua vaille kolmekymmentä, ja yhä hengissä. Raaskin sanoa, että niin fyysisesti kuin henkisesti vahvemmin kuin koskaan ennen. Se ei ole ei mitään se.

Uskon kuitenkin aina yhä vain vahvemmin siihen, että mitä mitä paremmin kuiville me oman elämämme ulkoisista ja sisäisistä myrskykarikoista pääsemme,
sitä tärkeämpää on, että me lakkaamme selvitymästä.
Että me lakkaamme selviytymästä ja alamme luoda.
Jotain uutta. Jotain hyvää.
Jollei muuta (ja tämä ei vähän) oman elämämme.
Uudeksi. 

Tämän monesta kohtaan niin risaisen maailman keskellä minulle on annettu
lukematon määrä etuoikeuksia: valkoinen iho, koti yhdessä maailman turvallisimmista maista, ruokaa ja lukutaito lukemattoman muun lomassa.
Nämä etuoikeudet ovat tuntuneet monesti onnenkantamoisten sijaan vääryyksiltä,
lisäsyiltä toivottomuuteen, sillä:
“Miksi minulle näin paljon kun jollekin toiselle ei mitään?”
Kunnes ymmärsin, että nuo etuoikeudet voivat olla sattuma,
mutta ne ovat myös vastuu.
Ja, että minä kaiken sen kanssa mitä olen saanut ja kaiken sen myöt
mitä olen tämän pohjan myötä voinut, ennenkaikkea sisälläni, rakentaa,
omaan kyvyn ja voiman,
suuren.
Kyvyn ja voiman alkaa tuoda tähän järjettömyyteen, jos ei järkeä,
niin ainakin pienen alaviitteen verran rehellisyyttä,
selkeyttä,
ainakin edes murusen merkitystä.

Tämä kutsuu esiin uudenlaista itseluottamusta.
Se kutsuu esiin uudenlaisen luotettavuuden osoittamista. Itselleni.
Luottamusta ja luotettavuuta siinä,
että minä voin paitsi selvitä, suojautua,
paitsi ottaa itseni kiinni pudotessani,
myös nousta, myös yltää, myös kurottaa. 
Että voin paitsi tulla toimeen olosuhteiden kanssa,
myös ottaa askelia niitä muuttaakseni.
Ja,
että,
sen lisäksi, että kykenen hyväksymään sen mitä on ollut ja mitä on nyt,
pystyn myös luomaan jotain uutta. 
Ja aina vaan uudestaan.

Olen luonut nyt jotain.
Jotain, joka on itselleni hurjan tärkeää.
Jotain,
jonka lomaan olen punonut paljon itselleni merkityksellistä kauneutta.
Jotain, jonka lauluihin olen punonut viimeisen vuosikymmeneni surut ja ilot,
opitut läksyt ja avoimeksi jääneet kysymykset.

Esikoislevyni

Pilvet ovat valtameriä. 

kansi-isompi

 

Niin hassultakin kuin se tässä paljon suurempien asioiden maailmassa saattaa kuulostaa,
tämän levyn valmiiksi saaminen on ollut _jäätävän_ iso hanke,
ja on vaatinut minulta paljon enemmän,
kuin koskaan kuvittelin, että pystyisin peliin laittamaan.
Tahtoisin kertoa rauhallisen tyynenä,
ettei minun ole lainkaan tehnyt mieli mennä piiloon peiton alle,
etten ole hetkeäkään epäillyt sitä, onko tässä kaikessa järkeä,
väliä, merkitystä, lainkaan.
Paitsi että totuus on,
että olen epäillyt jos en tauotta, niin ainakin uuvuttavan tiuhaan
ja kaivannut peiton alle turvaan ison osan ajasta,
jollen koko ajan. 

Ja silti.
Minä jatkan tämän uudenlaisen itseluottamuksen rakentamista. 
Jatkan sen rakentamista päivä päivältä, ottamalla askelia kuitenkin eteenpäin,
laittamalla itseäni alttiiksi, pyytämällä apua, ottamalla riskejä,
tarjoten tätä pohjimmiltaan aikamoisesta herkkyydestä kumpuavaa työtä,
musiikkia maailmalle,
vaikka kuinka vatsanpohjasta ottaisi.
Ja vatsanpohjasta muuten ottaa.

Sillä niin kallista kuin onkin muistaa, että me
olemme tarpeeksi tekemättä yhtään mitään
on yhtälailla korvaamatonta tietää, elää todeksi se, 
että mitä luultavammin pystymme niin paljon enempään 
kuin mitä koskaan yrittämättä uskoisimme. 

Tämä kirjee saapuu luoksesi nimellä ”lempeyskirje”.
Ja kaiken sen, mikä tuntuu hetkittäin haastavalta, lähes hirvittävältä,
minä teen lempeydestä.

Lempeyttä on antaa itsensä olla,
mutta sitä on myös antaa itsensä yrittää,
antaa itsensä kurottaaa, 

antaa itsensä ylittää,
aina uudestaan,
ne rajat,
joita on omista kyvyistään ja
omasta elämästään
mielessään rakentanut
.

Niinpä minä kirjoitan sinulle,
tänä aamuna,
lokakuun harmaan ollessa hämmentävän lähellä hämärää,
edessäni pieni kuppi kahvia ja iso muki inkivääriteetä,
silmät eilisillan (jälleen yhden) turhautumipurkauksen kyyneleiden kirkastamana.

Kirjoitan
lempeyden, itseluottamuksen,
ja ehkäpä välillä

sopivan hurjuudenkin puolesta. 

Sen minkä sinä tahdot luoda,
sen, minkä sinä tahdot aloittaa,
sen, minkä sinä tahdot kokea,
sen, minkä sinä tahdot toteuttaa
Sinä voit.

Helppoa se ei tule olemaan,
sen voin melkein taata.
Mutta kaunista,
sillä kaikista aidoimmalla,
kaikista syvimmiltä koskettavalla tavalla,
sinä voit siitä tehdä,
sinä tulet siitä silti tekemään,
varmasti.

Sinuun,
ja minuun
aina vain uudistuvalla tavalla luottaen, 

Lämmöllä,
Syvällä, 

Alma

****

Pilvet ovat valtameriä

on merkittävä uskallusaskel ja tärkeä levy minulle,
mutta syvin toiveeni on se,
että tämä voisi antaa jotain arvokasta,  voimistavaa, elvyttävää,
hyvää tekevää,
myös sinulle. img_8002

Levyn virallinen julkaisupäivä on tänä perjantaina 28.10. (!),
mutta sen voit tilata omaksesi jo nyt täältä

Sinun tukesi musiikilleni on sanoinkuvaamattoman arvokasta. 

Levyjulkaisun tiimoilta lähden myös pienelle turneelle.
Olisi ihana nähdä sinut siellä,
siis täällä -> 

29.10. Helsinki, Iholla-musiikkiklubi, Café Piritta

4.11. Tampere, Teereenpeli (mukana bändi) 

18.11. Turku, Bar Sointu 

Kohtaamisiin ja kuuntelemisiin,
toivottavasti,
kovin pian.

p.s. Voit seurata tämän yhden naisen lempeää hurjistelua myös Facebookissa ja Instagramissa.

Miksi musiikki?

Posted by on 10:43 in Kehorakkausradikaaliudesta, Levyn julkaisemisesta, Musiikista, Rakkaudesta, Syömishäiriöstä toipuvalle | 0 comments

 

Pilvet ovat kansi-isompivaltameriä –levy on nyt ennakkotilattavissasi!

Levyn virallinen julkaisupäivä on 28.10.2017,
mutta koska nyt kerran olen levy-yhtiö, voin päättää
että Sinulle se on saatavissa nyt ja heti!

Levyn pääset maksamaan
(17€ + postikulut 2,50 €/lähetetty levy)

tästä linkistä, 
jonka jälkeen paketoin ja laitan tämän postitse matkaan toivomallasi omistuskirjoituksella
(tai ilman) heti miten. 

 

****

Viime aikoina, tunnustan, olen hetkittäin,
jälkeen jälleen yhden sähköpostin, toisen puhelun, tositteen ja sellaisen päätöksen kanssa jumiutumisen
kuin että: ”mitä ihmettä ihmisen pittää laittaa päälle musiikkivideoon??!?”,
kärsinyt pienistä uskonpuutepuuskista.
Olen ihminen joka elää tarkoitukselle.
Anna minulle tehtävä jolla koen, että on merkitystä ja kuppi tummapaahtoista kahvia ja pysyn onnellisena omassa kuplassani monen monta tuntia, päivää, viikkoa läpeensä (okei okei, ehkä jälkimmäisessä tapauksessa vähän enemmän kuin yksi kuppi, ja jotain evästä kanssa :)).

Nyt kun minusta on vahingossa tullut levy-yhtiö olen kuitenkin saanut hitusen painia kaiken tämän tehtävän mukanaan tuoman tekemisen ja pyrkimisen merkityksellisyyden kanssa.
Miksi musiikki?
Miksi yhden ainutuisen levyn luotsaaminen ulos maailmaan,
joka on ennestään täynnä lauluja ja levyjä,
joita kukaan ei kuuntele?
Mitä väliä on musiikilla aikana,
jolloin maailman säröt tuntuvat olevan yhä vain terävämmin ja kipeämmin nähtävissä, aistittavissa
ja uutiset tuntuvat välillä niin synkiltä, että tekee mieli nostaa kädet ilmaan ja huudahtaa:

”Ihan tosi?!? Mitä himskuttia me oikein olemme täällä tekemässä??”
(Huomaa syvä uloshengitys kun pidätän itseltäni oikeuden lähteä tässä kohtaa
ylitsevuotaviin poliittisiin puheenvuoroihin.)

Niin.

Mitä väliä on musiikilla? 

Niistä suuren kaareen asioista,
joita tahtoisin tässä maailmassa muuttaa, inhimillistää, myötätuntouttaa, edes ihan vaan järkeistää:
maailman politiikasta,
ympäristön tilasta, sodista,
hemmetin hemmetin hemmetti
sodista,
tiedän lopulta häpeällisen vähän sellaista,
jonka myötä osaisin näille jotain tehdä.

alma-2016-by-kavilo-photography-77

Kuva: Ville Kavilo @ Kavilophotography

On kuitenkin olemassa jotain sellaista sydäntäni päivittäin särkevää,
jonka synnystä, syvyydestä ja, josta usein niin hitaasti, kiperästi yhä vahvemmaksi
ja vapaammaksi kasvamisesta ymmärrän hitusta enemmäkin.
Tunnen ahdistuksen ja masennuksen ja yksinäisyyden ja kaikki nuo olotilat,
usein niin hemmetin todelliset ja välillä niin lävitsepääsemättömät.
Tiedän, mitä on olla hukassa oman suuntansa kanssa,
tiedän mitä on olla riippuvainen tavasta, jolla kaivaa hitaasti omaa hautaansa,
tiedän mitä on vihata omaa kehoansa,
pelätä omaa elämäänsä.

Ja tiedän sen yhden asian,
joka minuun on ylettänyt,
joka minua on voinut koskettaa, vahvistaa, lohduttaa silloinkin kun olen ollut kiinni, kiinni, kiinni,
lukossa omassa itsessäni ovien ja salpojen takana,
joiden avaamiseen en tuolloin uskonut kenelläkään olevan avaimia, saati sitten voimia.
Tuo asia on ollut aina,
Musiikki. 

Aikana jolloin puhelimet olivat vielä kiinni seinässä minulla oli hopeinen,
kevyesti naarmuuntunut Sony Disc-Man.
Sitä ei saanut heiluttaa, täristää, eikä voinut kuunnella silloin,
kun juoksi kiinni metroa Itä-Helsingin loskasta liukkaita katuja.
Mutta se oli kiistatta: happipullo, hengenpidin, oljenkorsi.
Aamut olivat pimeitä, päivät pitkiä ja minä olin teini-ikäinen riippakinttu,
niin, niin, niin
käsittämättömän väsynyt.
Kampesin kuitenkin joka päivä ylös sängystä, ulos ovesta ja metroasemalle.
13 minuuttia Siilitien metroaseman ja Rautatientorin välillä,
korvanapit korvissa olivat minun lepopaikkani, keitaani.
Olikin niin, että metron muoviset penkit olivat tuskallisen kovat istuttavaksi (katso: riippakinttu)
ja minä liian itsetietoinen ja pelokas pitääkseni silmiäni kiinni,
olin tuon hetken jossain muualla:
turvassa, lämpimässä,
paikassa, jonka kautta ehkä, ehkä
voisin löytää tieni tästä kaikesta eteenpäin.

Oli Radiohead ja oli Mew.
Oli Magnet ja Jewel.
Oli äänimaailmat ja jouset, joihin saattoi käpertyä.
Oli tekstit jotka kaikuivat jotain siitä, jota itse niin tunsin, mutta jolle en löytänyt sanoja.
Oli joku jossakin, joku, joka tuntui elävän jotain samanlaista hetkenä,
jolloin olin lähes vakuuttunut siitä, ettei minua voisi ymmärtää kukaan, koskaan, missään.
Mutta laulut,
ne puhuivat minun puolestani.
Ne auttoivat minua jaksamaan,
auttoivat minua hengittämään,
vielä tämän hetken,
ja jopa sen yli.

Ja edelleen.
Edelleen
musiikki yltää paikkoihin, joihin mikään muu ei.
Silloinkin, kun suru piiloutuu kaarelle jonnekin tuonne rintalastan alle
musiikki kulkeutuu pehmeästi sinnekin ja laittaa liikkeelle sen, joka oli jumissa, lukossa, kiinni,
usein pieninä pehmeinä virtoina lämmintä suolavettä.

Niin kai.
Siksi Musiikki.  
Siksi, että on niin paljon sellaista,
jota helpottaakseni en osaa tehdä, en sanoa, en antaa
en yhtään mitään.
En yhtään mitään paitsi sen, mikä on minua tukenut aina silloinkin
kun sanottua, tehtyä tai annettua en vain ole kyennyt ottamaan vastaan.
Musiikin.

Joten maailmalle,
joka on jo täynnä musiikkia,

joka pursuaa hyllyt ja tietokannat pullollaan levyjä,
minä ojennan vielä yhden.

Se ei luultavasti muuta yhtään mitään.
Ei korjaa.
Ei pelasta.
Mutta ehkä,
ehkä,
ehkä vaikka vain pienen hetken verran,
joku sävel, edes yksi sana,
löytää tiensä alle kaiken järjen ja järjettömyyden,
viereen surun ja yksinäisyyden,
ihon alle, sinne minne se kuuluu.
Ja ihan hiljaa,
sävelillään,
antaa jotain sellaista,
mitä minä en koskaan osaisi antaa.

Siksi.
Siksi Musiikki.

***

Tilaa ikioma kappaleesi Pilvet ovat valtameriä -levyä täältä