Alma Sipilä

Olen unohtanut, mikä kysymys oli, mutta olen aika varma, että vastaus on rakkaus. Rakkaus ja musiikki.

Vähemmän hentoutta, enemmän munasarjoja. Ja herkkyyttä, aina.

Posted by on 7.3.2017

On aika tulla piiloisista.
Avata vähän ääntään.
Ehkä tunnustaakin muutama asia.

Sinä tuskin olet ehtinyt kovastikaan ihmettelemään sitä,
mihin olen viimeisten kuukausien ajaksi kadonnut, mutta minä olen ehtinyt senkin edestä turhautumaan omaan matalaakin matalampaan profiiliini.

Kas.
Se ensimmäinen tunnustus:
Taisin hitusen lamaantua Pilvet ovat valtameriä -levyn julkaisun jälkeen.

Toinen tunnustus: levyn julkaisua ennen myönnän toiveissani olleen,
että tämä ottaisi niin sanotusti tuulta alleen.
Tarttuisi johonkin, jonnekin,
saisi osakseen hitusen enemmän 
kuuluvuutta kuin musiikkini on aiemmin saanut.

Nyt näin kolme kuukautta julkaisun jälkeen tiedän hyvin paljon siitä,
mitä olisi luultavasti pitänyt tehdä toisin, jotta näin olisi käynyt.
Tai sitten näin ei olisi käynyt kuitenkaan :)

Tätä pyytäen ja pyytämättä sain levyn myötä paljon palautetta.
Sitä käsittämättömän kiitolliseksi ihmisen tekevää palautetta teiltä,
joita levy on koskettanut,
jotka olette sen itsellenne tai ystävällenne omaksi tilanneet  tai keikalla omaksi ostaneet
(yhäkin mielettömän arvokas palaute. Aina.)

Ja sitten sitä toki myöskin monin tavoin arvokasta,
mutta tunnustettavasti vaikeammin sulatettavaa palautetta tahoilta ja asiantuntijoilta,
jotka kertoivat minulle 
kuinka musiikkini on vähän liian (tai liian vähän):
Liian vanhanaikaista.
Liian hidasta.
Liian voimauttavaa. (”Niin voimauttavaa, että alkaa pyörryttää”, oli kriitikon suora lainaus XD)
Liian harmonista.
Liian herkkää. 

Liian kaukana kaupallisuudesta.

Kovasti osaltaan oikeassa ovat monet heistä.

Mutta

Kolmas tunnustus:
näiden jälkimmäisten palautteiden annoin hetkeksi hämmentää itseni.

Vetäydyin maan alle, niin kuvainnollisesti kuin myös kirjaimellisesti.
Piilouduin Laululuolaan.
Kävin täällä nukkumassa päiväunia,
mökötin.
Tuijotin kattoa mielessäni aina ja vain sama kysymys:

”Kuuluuko nyt luovuttaa, muuttua vai vaihtaa alaa?”

Vähitellen musiikki alkoi kuitenkin vastata itsessään.
Kuuntelin niitä lauluntekijöitä, joita minä rakastan (erityisesti häntä, ja häntä).
Seurailin sivusta maailmaa ympärilläni. 

Uudet laulut alkoivat sitkeinä kuiskia sanojansa ja hyräillä melodioitansa korvaani. 

Ja sitten,
yht’äkkiä
ja todella hitaasti samaan aikaan,
muistutus
ja
oivallus:


Minä olen aina rakastanut, tulen aina rakastamaan surullisia lauluja. 

Ja niin kauan kuin pysyn itselleni uskollisena,
tulen mitä todennäköisimmin myös aina laulamaan suurilta osin surullisia lauluja. 

Haikeita, kaipaavia, ja himskutin surullisia,
mutta himskutin kauniita

lauluja. 

Nämä laulut eivät menneessä tai tulevassakaan tule mitä luultavammin olemaan niitä,
jotka pitävät sinut hereillä lauantain pikkutunneilla tai herättävät aamuruuhkassa
(varsinkin jälkimmäisessä tahtoisin kyllä auttaa ja mielelläni,
ehkä vielä joku päivä tällaisenkin kipaleenkin saan kirjoittaa).
Mutta jos olet tänne sanojani lukemaan eksynyt,
luulen, että sinussa kuin minussa on myös se osa,
jolla on myös oma paikkansa musiikille, joka herkistelee häpeilemättä.

Ja sellaista musiikkia minä tulen tekemään.
Nyt. Ja huomenna.
Kasvaa.
Sitä minä aion kyllä.
Naisena, ihmisenä, mutta myös ja ehdottomasti lauluntekijänä ja laulajana.
Pilvet -levy on laulujeni luvuista vasta ihan ensimmäinen.
Se nuori ja vielä nuorempi nainen,
joka suurimman osan noista lauluista on kirjoittanut ei enää ole se, joka istuu tässä ja nyt.
Enemmän, rohkeammin, isommin, on kyllä tulossa.
Vähemmän hentoutta,
enemmän munasarjoja.
Takaan.
Mutta herkkyyttä, kaipuuta, haikeutta, ja surua,
joka tekee kauneudessaan vahingossa ehkä ihan hitusen eheämmäksi
(en tiedä muista,  mutta minua). 

Aina.

”Ja niin hän päätti elää onnellisena elämänsä loppuun asti 
kirjoittaen haikeita, kaipaavia, 
ja kauniisti surullisia lauluja”.

PSST!
Tunnetko sinä paikan:
Kahvilan, klubin, kirjakaupan, ravintolan, joogasalin, olohuoneen, gallerian…
jossa tahtoisit kuulla tämän naisen surullisen kauniita (ja kyllä välillä ihan iloisiakin :)) lauluja? 

Vinkkaa minulle
ja auta tätä lauluntekijää saamaan jälleen keikkajalkansa alleen :)

Kiitos. Sinusta.

 

3 Comments

  1. Älä todellakaan vaihda laulujesi tyyliä. Ne ovat puhdasta ja aitoa Almaa ja siksi niin tärkeitä.

    • Kiitos Jarno sanoistasi! :)
      Ei sitä puhdasta Almaa lauluista saa pois millään.
      Onneksi.
      Kovin kaunista kevättä toivon sinne!

  2. Alma,
    Pysy aina itsenäsi, älä hukkaa herkkyyttäsi ja koskettavia sanojasi.
    Vuosien mittaan liian helposti ihmiseen tarttuu kuonaa ja nahka paksuuntuu. Tunnistan jotain samaa, herkän tytön, itsessäni vuosien takaa, ja enimmäkseen yritän peittää sen, mutta hetkittäin raaputtaa sittenkin uudelleen esiin.
    Kiitos tästä, laulusi ja tekstisi auttavat siinä ja luovat valoa!

Submit a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *